I'm back = suom. minä olen selkä

En ole kuollut enkä kadonnut, en myöskään joutunut katatoniseen tilaan teho-osastolle tai kadottanut nettiyhteyttäni.

Viime postaukseni on marraskuulta. Välissä on siis neljän kuukauden huima tauko. Sitä voin perustella lähinnä kirjoittamisideoiden puutteena ja yleisenä kyllästymisenä.

Olen aivan liian monesta asiasta riippuvainen. En alkoholista, huumeista, enkä tupakasta, enkä myöskään rahapeleistä, mutta sen sijaan ainakin suklaasta, sosialisoimisesta ja kirjoittamisesta. Addiktiot tuovat pieninä annoksina jopa iloa elämään, mutta kun johonkin asiaan jämähtää liian pahasti kiinni, saattaakin ennenpitkää haluta kiemurrella siitä eroon. Nettipäiväkirja kuuluu sekä sosialisoimis- että kirjoittamisosastoon, ja kahden addiktion yhdistäminen onkin kohtalokasta.

Vietän aivan liikaa aikaa virtuaalimaailmoissa ja sen vuoksi olenkin yrittänyt tietoisesti vähentää koneen äärellä istumista. En kuitenkaan sano lopettavani tätä blogia. Palaan tänne jos huvittaa, mutta jos ei huvita, en ota siitä paineita itselleni.

Leikkimisestä ja luovuudesta

En ole vähään aikaan tullut päivittäneeksi blogiani. Syytettäköön siitä sekä marraskuuta että taidehistorian kurssia, jonne täytyy lukea sekä englanninkielinen kirja, joka kuvailee sivutolkulla antiikin pylvästyyppien yksityiskohtia että suomenkielinen opus, joka pituus on loisteliaat 928 sivua. Odotan innoissani joululomaa.

Yksi syy, miksi en ole ehtinyt kirjoittaa on myös se, että olen viime aikoina tehnyt paljon töitä. Koska säännöllisiä työaikatauluja vieroksuvalle autottomalle filosofian ylioppilaalle ei ole kovin paljon töitä tarjolla, olen päätynyt vahtimaan lapsia. Yleensä ottaen se ei huonohkosta palkastaan huolimatta ole yhtään hullumpaa hommaa - on mielenkiintoista upota vähäksi aikaa sellaisten ihmisten maailmaan, joiden logiikka toimii eri tavalla kuin aikuisikäisellä ihmisellä ja joiden tapa havainnoida maailmaan tuo mieleen omia, unohdettujakin muistikuvia.

Yksi asia, jota ihmettelen lapsissa on se, miten vähäisestä asiasta leikin saa aikaan. Eräs kaksivuotias pikkupoika oli suunnattoman huvittunut, kun työnsimme väriliituja tyhjän ilmapallon sisälle, otimme ne sieltä yksi kerrallaan pois, työnsimme ne takaisin ja niin edelleen. Muuan tyttönen taas ihastui siihen, kun piirsin hänen värityskirjaansa puolikuun kuvia. Sain piirtää kuita ainakin parinkymmenen kappaleen verran. Lapsilla on harvoin luonnostaan tylsää; pitkästyneisuus ja elämän täyttäminen tietokone- ja televisioaktiviteeteilla tuntuu olevan lähinnä yli kymmenvuotiaiden hommaa.

Kun muistelen omia leikkejäni, tunnen joskus vastustamatonta halua palata kymmenen tai viidentoista vuoden taakse. Yksi varhaisimmista leikeistä, jonka muistan on kanamunakotelojuhlat. Minä ja sisareni revimme kanamunakotelon palasiksi, teimme siitä liukumäkiä ja munakennoista ilmeisesti jonkin sortin pöytiä tai tuoleja. Lopuksi kolme- tai neljävuotiaiden oraalisella innolla söimme koko komeuden suihimme. En muista enää, sainko pahvia todellakin menemään kurkusta alas, mutta sen muistan, että se ei ollut mikään gourmet-elämys.

Vanhempana, siinä seitsemän- kahdeksanvuotiaana innostuimme Barbie-nukeista. Leikimme sisareni kanssa muun muassa ratsutallia, poliisiopistoa, sisäoppilaitosta ja kaikkia Villivarsa- ja Hevoshullu-lehtien sarjakuvien kliseitä lainailevaa villihevosten laaksoa. Leikimme myös uskonlahkoa, mistä muistan lähinnä sen, että jossain vaiheessa jokin rasia oli täynnä irtirevittyjä nukenpäitä. No, lapsuuteni oli kyllä muuten aivan normaali.

On jollain tapaa surullista, ettei enää osaa leikkiä, vaikka kuinka haluaisi. Silti olen havainnut, että se tunnetila, joka siirtyy nukkejen siirtelemisestä lattialla, vuorosanojen ja huimien ihmiskohtaloiden keksimisestä, ei ole sinällään kadonnut minnekään. Se vain ilmenee eri muodossa kuin aiemmin, näyttöpäätteellä tai paperilla tapahtuvana verbaalisena leikkinä. Yhteys oli aikoinaan niin ilmeinen, että kun lopettelin nukkeleikkejäni ja aloittelin amatöörikirjoittajan huikeaa uraani, siirsin joitain Barbie-raukkojeni traagisista kohtaloista suoraan sellaisinaan paperille.

Loppujen lopuksi sekä luovassa työskentelyssä ja leikkimisessä on se idea, että saa hetken ajan leikkiä jumalaa, luoda oman maailmankaikkeutensa ja sen sisäiset lait. En halua koskaan päästä irti kyvystä saavuttaa se tunnetila.

Visuaalisia mielikuvia

Kuuntelen juuri parhaillaan Punainen viulu -elokuvan soundtrackia. Vaikka kykenen näkemään yleensä ottaen melkein minkä tahansa musiikin visuaalisina kuvina, näiden kappaleiden kohdalla visuaaliset mielikuvat ovat erityisen voimakkaita. Suurimmaksi osaksi se johtuu tietysti siitä, että olen nähnyt myös elokuvan ja siinä musiikki ja kuva korreloi niin loistavalla tavalla, ettei yhdenkään katsomiskerran jälkeen voi muistella toista ilman toista. Nuori kuoleva italialaisnainen, wieniläinen lapsinero, hurjaluonteinen virtuoosi, punaiseen viuluun hullaantuva perheenisä - ne kaikki hahmot suorastaan kuulee musiikista.

Elokuvamusiikkia kuunnellessa visuaaliset kuvat ovat tietysti lainaa itse elokuvasta, mutta minulla on lapsesta asti tapana kuvitella mielessäni myös muu musiikki elokuvakohtauksina. Myös kirjallisuus, erityisesti tietynlaisilla lyyrisillä äänenpainoilla ja mielikuvilla leikittelevä teksti tuottaa mieleeni usein kuvia. On kirjoja, joita ei kerta kaikkiaan voi olla kuvittelematta elokuvina. Ajatellaanpa vaikka Margaret Atwoodin teosta Nimeltään Grace. Aivan selvästi kyseessä on vanhahtavan kellansävyisin suodattimin hurja, hieman feministinen, hieman väkivaltainen ja hieman eroottinen elokuva, vaikkapa Jane Campionin tyyliin. Jossain kohtauksessa nuori Grace ja hänen ystävänsä Mary Whitney, jotka ovat palvelustyttöinä raatimies Parkinsonin kartanossa, juoksentelevat pyykkituvassa valkeiden naruilla roikkuvien liinavaatteiden joukossa ja nauraa kihertävät villisti kuin pienet lapset. Puhtaan valkeat, märät vaatteet tarttuvat heidän vaatteisiinsa ja hiuksiinsa ja taustalla soi musiikki, joka kertoo, että näin ei tule jatkumaan, että pian nauru ja ilo ovat mennyttä ja Grace saa nähdä samaiset liinavaatteet kuivuneen veren kovettamina.

On mielenkiintoista, että kirjat ja musiikki tuottavat minulle lähes ainoastaan visuaalisia mielikuvia. Voisihan hyvin esimerkiksi tekstiä lukiessaan kuulla tarinan musiikkinakin. Kun taas itse kirjoitan, haluan kuunnella joskus taustamusiikkia, mutta sehän on siinä tapauksessa vain keino saada aikaan lisää visuaalisia mielikuvia, joiden avulla saa aikaan ehkä värikkäämpää ja eläväisempää tekstiä kuin muuten saisi.

Kunnon kansalaisen työ

Perjantaina olin aivan vähällä äänestää kunnallisvaalessa ennakkoon. Seisoin pääpostin edessä valmiina kävelemään sisälle, mutta sitten väsymys voittikin ja kävelinkin vain lähijunalle. Aion kuitenkin äänestää heti kun ehdin, lähinnä siksi, että niillä pahimmilla kammottavuuksilla olisi vähän pienemmän mahdollisuudet päästä valtuustoon.

Olen huomannut, että on olemassa ainakin neljänlaisia erilaisia äänestäjäryhmiä. Myös äänestämättömyysryhmiä on monenlaisia, mutta niistä älkäämme nyt välittäkö.

1. Perheäänestäjät

Perheäänestäjä äänestää tiettyä puoluetta siksi, koska hänen vanhempansa äänestivät aikoinaan samaa puoluetta. Jos kyseessä on esimerkiksi suku, jossa kaikki ovat perinteisesti olleet maanviljelijöitä tai muuten suhteellisen ei-urbanisoitunutta porukkaa, saattaa koko klaani pikkuserkkuja ja avioliittojen kautta mukaan tulleita myöten äänestää niitä samoja kepulaisia kerta toisensa jälkeen. Perheäänestäminen siis osittain kumpuaa myös siitä, että suku on asunut pitkään tietyillä tienoilla tietynlaisissa olosuhteissa ja mahdollisesti harjoittanut sukupolvesta toiseen samaa elinkeinoa ja kokee sitten tietyn puolueen tukevan tätä elämäntyyliä.

Käsittääkseni myös kokoomus on aika vahvasti perhepuolue, vai onko todella jossakin ruiskukkajengiä äänestäviä ja kokoomusnuoriin kuuluvia vasemmistolaishenkisten vanhempien lapsia? Perhepuolueista vahvin taitaa kuitenkin olla Rkp, jota ei tuskin olisi olemassa ilman perhepuolueen olemusta.

Mitä taas vasemmistolaisiin tulee, on vasemmistolaisuudessa ehkä tärkeämpää itse vasemmistolaisuus kuin puolue, kenties siitäkin johtuen, että vasemmistolaishenkiset ihmiset (ääripäitä lukuunottamatta) eivät käsittääkseni koe kovin usein tarvetta sitoutua jonkin autoritaarisen, selvärajaisen puolueen mielipiteisiin. Silti ihan varmasti on olemassa myös vasemmistolaishenkisiä perheitä ja sukuja, joissa jokainen mies on sivari ja jokainen nainen feministi.

Perheäänestäjä ei kyseenalaista vanhempiensa mielipidettä ainakaan sen enempää, mitä pakollisiin teinikapinoihin kuuluu. Hän olettaa, että koska vanhemmat ovat saaneet kasvatettua hänestä täyspäisen ihmisen, voi vanhempien mielipiteeseen luottaa. Ja vanhemmat ovat tietenkin aikoinaan ajatelleet samalla tavoin omista vanhemmistaan. Perheäänestäjän puoluekanta johtuu ainakin osittain silkasta laiskuudesta ja haluttomuudesta kyseenalaistaa menneiden sukupolvien toimintamalleja.

Myönnettäköön silti, että ainahan sitä jotain perii vanhemmiltaan, vaikka miten yrittäisi vältellä auktoriteettihahmojen mielipiteiden kyseenalaistamatonta omaksumista. En ole itse todellakaan perinyt vanhempieni puoluekantaa, mutta myönnettäköön, että mielipiteemme esimerkiksi hyvinvointipalveluista vastaavat pitkälti toisiaan. Ja sitä paitsi, ydinkohtahan on, että jos valitsee todellakin puoluekantansa oman mielipiteensä mukaan, ei sillä, että vanhemmat ovat sattumoisin samanvärisessä leirissä, ole loppujen lopuksi mitään väliä.

2. Mielikuvaäänestäjät

No niin, tämä on se ryhmä, jonka kuvausta kirjoittaessani omatuntoni soimaa, että kannattaisi kerrankin lukea ne lehden politiikkasivut, eikä aina vain luottaa vaalimainoksiin. Vaalimainoksissahan kaikki lupaavat parempaa yhteiskuntaa, mutta erilaisin keinoin. Mielikuvaäänestäjä luottaa siihen, että kun hän äänestää tiettyä puoluetta, sen ehdokkaat alkavat toimia vaikutusvaltaisesti ja tehokkaasti käyttäen lupaamiaan keinoja. Keskeistä vielä on, että mielikuvaäänestäjä todellakin uskoo keinojen johtavan samaan lopputulokseen kuin vaalimainoksessa on luvattu. Mielikuvaäänestäjä ei välttämättä vaivaudu koskaan avaamaan televisiota iltauutisten aikaan ja katsomaan, mitä hänen äänestämänsä puolue on todellakin saanut aikaan.

Mielikuvaäänestäjällä on myös omat vahvat inhokkipuolueensa. Viherät on huumepuolue, koska yksi kansanedustaja jäi kiinni alkoholia vahvempien käytöstä. Keskustalaiset on kauheita juntteja. Kaikki kokoomuslaiset vaan haluaa lisää rahaa itselleen ja oman porvarielämänsä entistäkin nätimmäksi.

Mielikuvien avullahan politiikkaa aika pitkälti tehdäänkin. Mielikuvaäänestäjä kuitenkin luottaa pelkkään mielikuvaansa, joka on pahimmassa tapauksessa yksinomaan iltapäivälehtien ja puolueen omien tunnuslauseiden aikaansaannosta. Mielikuva voi olla myös vanhempien aikaansaama. Siinä tapauksessa mielikuvaäänestäjä on liittynyt myös perheäänestäjien riemukkaaseen joukkoon.

3. Tuuliviiriäänestäjät

Tuuliviiriäänestäjä vaihtaa puoluekantaansa vaalien mukaan. Hän joko on tavallistakin vaikutteille alttiimpi mielikuvaäänestäjä tai sitten vain kuuntelee omaa sisäistä ääntään, jolla on taipumuksia suureen ailahteluun.

Tuuliviiriäänestäjä saattaa äänestää kivaa tyyppiä, naapuria, sukulaista tai kaveria, eikä hän välitä siitä, että vuosien mittaan on tullut äänestettyä ehdokkaita kristillisdemokraateista kommunistiseen puolueeseen.

Toisaalta iän myötä monille tapahtuu luontaista tuuliviiriytymistä. Kun huomaa ajan mittaan, että ei itse enää tarvitse verorahoilla suotuja palveluita, niin mitäpä niitä enää turhaan enää rahoittamaankaan - kas, oikeammalle päin vain, hiiop! Toisaalta esimerkiksi lastensaannin myötä saattaa huomata, että jollakin puolueella on vallan hutera perhepolitiikka ja toisella taas paljon onnistuneempi. Ja kun taas vanhuusikä koittaa, ei se nuorena suosittu puolue välttämättä enää ajakaan omaa etua, mikäli on ylipäätään edes olemassa.

Periaatteessa arvostan tuuliviiriäänestäjässä sitä, ettei tuuliviiriäänestäjä koe tarvetta juuttua paikoilleen. Toisaalta se on myös jonkinlainen pahe - vaikkei puoluekantaansa tarvitse ottaakaan yhtä vakavasti kuin kirkkokuntaansa, on se kuitenkin eräänlainen mielipidekysymy, eikä todella hyvin perusteltua mielipidettä pitäisi tarvita muuttaa miksikään.

4. Ankkalinnaäänestäjät

Jos Aku Ankka olisi oikea henkilö, hän olisi todennäköisesti istunut eduskunnassa, monen kunnan kunnallisvaltuustossa ja EU-parlamentissa jo kauan. Tämä suosittu sarjakuvahahmo päätyy monta kertaa sellaiseen äänestyslappuun, jonka kirjoittaja ei ole löytänyt ehdokkaista mieleistään ja on päättänyt tyytyä todellisen äänestämisen sijasta karnevalistiseen ratkaisuun. Se, olisiko tuo naissuhteissaan tavattoman saamaton personifikoitu kaakattaja todella valtuustopaikan arvoinen, ei liity asiaan millään lailla.

Osa äänestää Akun asemesta tyhjää, osa taas vaikkapa Jeesusta tai muuta suhteellisen yleismaailmallisesti tunnettua persoonaa. Tärkeintä on se, että ääni annetaan protestina todellisten ehdokkaiden huonoudelle. Sopii miettiä, ketä kiinnostaa tyhjä ääni ja kannattaako ihan oikeasti tuhlata kaunista päivää sen vuoksi jonottamiseen.

Pelottaviksi ankkalinnaäänestäjät muuttuvat siinä vaiheessa, kun he löytävätkin jonkun ihan oikeasti listoilla olevan ehdokkaan protestiääniensä kohteeksi. Käsitykseni mukaan eduskunnassakin istuu ainakin yksi Aku Ankan korvike. Miettikääpä pienillä harmailla aivosoluillanne, kukahan muinaisen viikingin kaltainen sankari mahtaisi olla kyseessä.

Puolivälissä

Estonian uppoamisesta on tänään tasan kymmenen vuotta. Juuri tällä hetkellä siskoni on risteilyllä Tukholmassa ja itse lähden Tallinnaan perjantaina. Ei minua pelota, että lauttani vajoaa aaltojen uumeniin keskellä Itämerta, mutta tietoisuus omasta matkasta tekee onnettomuuden ajattelemisen jotenkin konkreettisemmaksi.

Kun Estonia upposi, olin tasan puolivälissä sitä elämääni, jonka olen elänyt tähän päivään asti. On vaikea uskoa, että siitä, kun istuin kotona aamulla keittiönpöydän ääressä ennen kouluunlähtöä ja kuulin radiosta onnettomuudesta, on tosiaan niin paljon aikaa. Viimeiset kymmenen vuotta ovat kuluneet niin paljon nopeammin kuin elämäni ensimmäiset kymmenen vuotta.

Ajantaju on mielenkiintoinen asia. Muistan lukeneeni jostain, että kun ihminen on noin 20-vuotias, hän on ajantajunsa mukaan elänyt noin puolet keskimääräisestä eliniästä, vaikka itse vuosia hänellä olisikin vielä useita kymmeniä jäljellä. Lapsena aika vain tuntuu kuluvan niin mielettömän paljon hitaammin kuin aikuisena. Itsekin osaan vielä muistaa jonkinlaisia välähdyksiä siitä, millaiselta elämä tuntui silloin, kun jokainen ensilumi oli mieletön yllätys ja jokainen kesä tuntui nykymittapuulla kuukausien mittaiselta.

Lapsena lupasin itselleni, etten kaipaa aikuisena lapsuuttani vaan nautin siitä, että saan vihdoinkin päättää omasta elämästäni, kukkua yökaudet, syödä mitä haluan ja matkustaa vaikka maailman ääriin. Ja kyllä minä nautinkin, en voi kieltää sitä. En voi kuitenkaan olla tuntematta haikeutta, kun muistan välähdyksiä siitä tunteesta, että koko maailma on suuri, outo, tuore ja valloittamaton.

Melkein luova kriisi

Yritin kirjoittaa novellia, jonka aloitin viime keväänä ja jonka päätin elvyttää nyt henkiin. Tajusin, että siitä tarinasta on tulossa erittäin surullinen. Ei mitään raakoja murhia ja kylmää julmaa kuolemaa, vaan pelkästään yksinäisyyttä ja hiljaa hivuttautuvaa epätoivoa. En minä osaa kuvata sellaisia tunteita. Haluaisin osata, mutta kun olen kirjoittanut puoli tuntia putkeen, huomaankin, että sivu on täynnä mukahienoa jargonia. Deletoin sen samantien, jotta koko sepustus ei lähde väärille raiteille.

Miten ihmiset osaavat kirjoittaa vaikeista asioista? Olenko minä ihan pumpulissa kasvanut, jos novellin minäkertojan rankkoja kokemuksia kuvatessani en voi ammentaa niihin juuri mitään omasta muististani? Yksi amatöörikirjailijankin tärkeimmistä työkaluista on hyvä eläytymiskyky, mutta kaipa silläkin näyttää olevan rajansa.

Vai onko niin, että vaikka niitä surullisia ja ikäviä kokemuksia löytyisikin vaikka millä mitalla alitajunnan uumenista, ei niitä ole helppo käyttää kirjallisen tuotoksen raakamateriaalina? Ne ovat lukittautuneina omaan pieneen koteloonsa, jota ei huvita avata jotain satunnaista taideteosta varten. Niin sitä sitten päätyy toistamaan maneereita, tyhjiä sanontoja ja lauseenparsia, jotka on ehkä lukenut jostain muualta.

Kadonneiden tekstien avaruus

Kirjoitin äsken merkinnän toissaöisestä mielenkiintoisesta unestani, mutta koska nettiyhteyteni päätti oikkuilla juuri silloin, ette tule ikinä elämänne aikana näkemään sitä. Ehkä se ei ole suuri menetys.

Minnehän kaikki kadonneet tietokoneelta kadonneet tekstit päätyvät? (Tietenkään ne eivät päädy minnekään, koska ne ovat vain ykkösistä ja nollista koostuvaa katoavaa dataa, mutta asiaa on mielenkiintoisempaa miettiä näin mielikuvituksekkaammalta kannalta.) Onkohan jossain olemassa kadonneiden tekstien taivas, jossa ne lilluvat keskellä tyhjyyttä? Itse hävitin kerran parikymmentä sivua pitkän novellin, kun silloisen koneeni kovalevy sattui rikkoontumaan. Tietenkään minulla ei ollut novellista varmuuskopiota, kuka nyt sellaista olisi ottanut, kun tietokonekin oli ollut käytössäni vain pari vuotta. Ja se oli hyvä novelli. Ainakin siltä se tuntui silloin. Nykyisin voisin olla eri mieltä.

Kuulin kerran kauhutarinan romaanista, josta oli tehty jo kustannussopimus, mutta joka sitten katosi taivaan tuuliin kirjoittajan tietokoneen mentyä rikki. Monta sataa sivua meni taivaan tuuliin, useiden kymmenien työtuntien työ valui kuin hiekka sormien välistä. Eikä kirjoittaja tuon episodin jälkeen enää jaksanut jatkaa romaaniaan, koska hänen olisi pitänyt aloittaa koko pitkä työ aivan alusta.

Toisaalta, kyllähän minä voisin joskus yrittää kirjoittaa sen oman novellini uudestaan. Pidin sen ideasta ja saisin ehkä kehiteltyä sitä vielä jollain tavalla eteen päin. Ja parastahan on se, ettei minulla ole enää sen ykkösversiota häiritsemässä kirjoitustyötä ja kummittelemassa taustalla.