Melkein luova kriisi

Yritin kirjoittaa novellia, jonka aloitin viime keväänä ja jonka päätin elvyttää nyt henkiin. Tajusin, että siitä tarinasta on tulossa erittäin surullinen. Ei mitään raakoja murhia ja kylmää julmaa kuolemaa, vaan pelkästään yksinäisyyttä ja hiljaa hivuttautuvaa epätoivoa. En minä osaa kuvata sellaisia tunteita. Haluaisin osata, mutta kun olen kirjoittanut puoli tuntia putkeen, huomaankin, että sivu on täynnä mukahienoa jargonia. Deletoin sen samantien, jotta koko sepustus ei lähde väärille raiteille.

Miten ihmiset osaavat kirjoittaa vaikeista asioista? Olenko minä ihan pumpulissa kasvanut, jos novellin minäkertojan rankkoja kokemuksia kuvatessani en voi ammentaa niihin juuri mitään omasta muististani? Yksi amatöörikirjailijankin tärkeimmistä työkaluista on hyvä eläytymiskyky, mutta kaipa silläkin näyttää olevan rajansa.

Vai onko niin, että vaikka niitä surullisia ja ikäviä kokemuksia löytyisikin vaikka millä mitalla alitajunnan uumenista, ei niitä ole helppo käyttää kirjallisen tuotoksen raakamateriaalina? Ne ovat lukittautuneina omaan pieneen koteloonsa, jota ei huvita avata jotain satunnaista taideteosta varten. Niin sitä sitten päätyy toistamaan maneereita, tyhjiä sanontoja ja lauseenparsia, jotka on ehkä lukenut jostain muualta.