Puolivälissä

Estonian uppoamisesta on tänään tasan kymmenen vuotta. Juuri tällä hetkellä siskoni on risteilyllä Tukholmassa ja itse lähden Tallinnaan perjantaina. Ei minua pelota, että lauttani vajoaa aaltojen uumeniin keskellä Itämerta, mutta tietoisuus omasta matkasta tekee onnettomuuden ajattelemisen jotenkin konkreettisemmaksi.

Kun Estonia upposi, olin tasan puolivälissä sitä elämääni, jonka olen elänyt tähän päivään asti. On vaikea uskoa, että siitä, kun istuin kotona aamulla keittiönpöydän ääressä ennen kouluunlähtöä ja kuulin radiosta onnettomuudesta, on tosiaan niin paljon aikaa. Viimeiset kymmenen vuotta ovat kuluneet niin paljon nopeammin kuin elämäni ensimmäiset kymmenen vuotta.

Ajantaju on mielenkiintoinen asia. Muistan lukeneeni jostain, että kun ihminen on noin 20-vuotias, hän on ajantajunsa mukaan elänyt noin puolet keskimääräisestä eliniästä, vaikka itse vuosia hänellä olisikin vielä useita kymmeniä jäljellä. Lapsena aika vain tuntuu kuluvan niin mielettömän paljon hitaammin kuin aikuisena. Itsekin osaan vielä muistaa jonkinlaisia välähdyksiä siitä, millaiselta elämä tuntui silloin, kun jokainen ensilumi oli mieletön yllätys ja jokainen kesä tuntui nykymittapuulla kuukausien mittaiselta.

Lapsena lupasin itselleni, etten kaipaa aikuisena lapsuuttani vaan nautin siitä, että saan vihdoinkin päättää omasta elämästäni, kukkua yökaudet, syödä mitä haluan ja matkustaa vaikka maailman ääriin. Ja kyllä minä nautinkin, en voi kieltää sitä. En voi kuitenkaan olla tuntematta haikeutta, kun muistan välähdyksiä siitä tunteesta, että koko maailma on suuri, outo, tuore ja valloittamaton.