Ymmärrän teitä, herra Alighieri

Kun kävelin tänään kotiini kello kymmenen aikoihin illalla, kaikkialla oli pimeää ja kylmää, katulamppujen koleankeltaiset pisteet olivat ainoa valaistus, eikä edes tähtiä näkynyt. Rankka sade korosti asfaltin mustuutta ja sai sen kiiltämään tavalla, joka on niin syksyinen kuin vain voi olla.

Mieleeni assosioitui heti Danten Jumalainen näytelmä, jota olen parhaillaan lukemassa. Danten Helvetissä on koleaa ja pimeää, eikä siellä näy lainkaan tähtiä. Miltään polttavalta hornankattilalta tai muulta tulimereltä se ei vaikuta. Arvatenkin valo ja lämpö lisääntyvät Kiirastuleen ja Taivaaseen päin kulkiessa.

Ehkä Danten Helvetti on kylmä, koska kirjailija oli kotoisin Italiasta, jossa auringonvalosta ei ole juurikaan puutetta. Kylmyys oli siis jotain vierasta, epäkotoisaa ja suorastaan pelottavaa. Minusta tuntuu nyt kuitenkin, että kun muistelen mennyttä kesää ja sen kahden käden sormilla laskettavissa olevia ihan oikeasti lämpimiä päiviä, ymmärrän liian hyvin Helvetin kylmyyttä.

Kun jossain porukassa tai esimerkiksi netin keskustelufoorumeilla tulee puheeksi lempivuodenajat, melkein aina joukossa on joku, joka sanoo rakastavansa pimeyttä ja inhoavansa kuumuutta ja auringonpaistetta. Kyseessä oleva ihminen on yleensä suhteellisen introvertti ja herkkä (wannabe)taiteilijasielu, joka kokee pakon nauttia kauniista aurinkoisista päivistä jollain tapaa ahdistavana ja omaa sisäistä rauhaansa häiritsevänä asiana.

Vaikka itsekin voisin ehkä lukeutua kyseiseen joukkoon olemukseni puolesta, minun on myönnettävä, että olen riippuvainen valosta ja lämmöstä. Olen ilmeisesti jonkin sortin vaihtölämpöinen elukka, joka yksinkertaisesti jämähtää paikalleen nukkumaan, kun tulee liian kylmää.

Nyt tulee nolo tunnustus: Kunhan minusta tulee rikas tai/ja eläkeläinen, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ostan itselleni huvilan Välimeren rannalta. Ei mistään suomalaisten sisäsiittoisesta lomayhteisöstä, eikä mieluusti myöskään mistään Kanarian saarilta, mutta kuitenkin keskeltä melkein ikuista kesää.