Leikkimisestä ja luovuudesta

En ole vähään aikaan tullut päivittäneeksi blogiani. Syytettäköön siitä sekä marraskuuta että taidehistorian kurssia, jonne täytyy lukea sekä englanninkielinen kirja, joka kuvailee sivutolkulla antiikin pylvästyyppien yksityiskohtia että suomenkielinen opus, joka pituus on loisteliaat 928 sivua. Odotan innoissani joululomaa.

Yksi syy, miksi en ole ehtinyt kirjoittaa on myös se, että olen viime aikoina tehnyt paljon töitä. Koska säännöllisiä työaikatauluja vieroksuvalle autottomalle filosofian ylioppilaalle ei ole kovin paljon töitä tarjolla, olen päätynyt vahtimaan lapsia. Yleensä ottaen se ei huonohkosta palkastaan huolimatta ole yhtään hullumpaa hommaa - on mielenkiintoista upota vähäksi aikaa sellaisten ihmisten maailmaan, joiden logiikka toimii eri tavalla kuin aikuisikäisellä ihmisellä ja joiden tapa havainnoida maailmaan tuo mieleen omia, unohdettujakin muistikuvia.

Yksi asia, jota ihmettelen lapsissa on se, miten vähäisestä asiasta leikin saa aikaan. Eräs kaksivuotias pikkupoika oli suunnattoman huvittunut, kun työnsimme väriliituja tyhjän ilmapallon sisälle, otimme ne sieltä yksi kerrallaan pois, työnsimme ne takaisin ja niin edelleen. Muuan tyttönen taas ihastui siihen, kun piirsin hänen värityskirjaansa puolikuun kuvia. Sain piirtää kuita ainakin parinkymmenen kappaleen verran. Lapsilla on harvoin luonnostaan tylsää; pitkästyneisuus ja elämän täyttäminen tietokone- ja televisioaktiviteeteilla tuntuu olevan lähinnä yli kymmenvuotiaiden hommaa.

Kun muistelen omia leikkejäni, tunnen joskus vastustamatonta halua palata kymmenen tai viidentoista vuoden taakse. Yksi varhaisimmista leikeistä, jonka muistan on kanamunakotelojuhlat. Minä ja sisareni revimme kanamunakotelon palasiksi, teimme siitä liukumäkiä ja munakennoista ilmeisesti jonkin sortin pöytiä tai tuoleja. Lopuksi kolme- tai neljävuotiaiden oraalisella innolla söimme koko komeuden suihimme. En muista enää, sainko pahvia todellakin menemään kurkusta alas, mutta sen muistan, että se ei ollut mikään gourmet-elämys.

Vanhempana, siinä seitsemän- kahdeksanvuotiaana innostuimme Barbie-nukeista. Leikimme sisareni kanssa muun muassa ratsutallia, poliisiopistoa, sisäoppilaitosta ja kaikkia Villivarsa- ja Hevoshullu-lehtien sarjakuvien kliseitä lainailevaa villihevosten laaksoa. Leikimme myös uskonlahkoa, mistä muistan lähinnä sen, että jossain vaiheessa jokin rasia oli täynnä irtirevittyjä nukenpäitä. No, lapsuuteni oli kyllä muuten aivan normaali.

On jollain tapaa surullista, ettei enää osaa leikkiä, vaikka kuinka haluaisi. Silti olen havainnut, että se tunnetila, joka siirtyy nukkejen siirtelemisestä lattialla, vuorosanojen ja huimien ihmiskohtaloiden keksimisestä, ei ole sinällään kadonnut minnekään. Se vain ilmenee eri muodossa kuin aiemmin, näyttöpäätteellä tai paperilla tapahtuvana verbaalisena leikkinä. Yhteys oli aikoinaan niin ilmeinen, että kun lopettelin nukkeleikkejäni ja aloittelin amatöörikirjoittajan huikeaa uraani, siirsin joitain Barbie-raukkojeni traagisista kohtaloista suoraan sellaisinaan paperille.

Loppujen lopuksi sekä luovassa työskentelyssä ja leikkimisessä on se idea, että saa hetken ajan leikkiä jumalaa, luoda oman maailmankaikkeutensa ja sen sisäiset lait. En halua koskaan päästä irti kyvystä saavuttaa se tunnetila.