Visuaalisia mielikuvia
Kuuntelen juuri parhaillaan Punainen viulu -elokuvan soundtrackia. Vaikka kykenen näkemään yleensä ottaen melkein minkä tahansa musiikin visuaalisina kuvina, näiden kappaleiden kohdalla visuaaliset mielikuvat ovat erityisen voimakkaita. Suurimmaksi osaksi se johtuu tietysti siitä, että olen nähnyt myös elokuvan ja siinä musiikki ja kuva korreloi niin loistavalla tavalla, ettei yhdenkään katsomiskerran jälkeen voi muistella toista ilman toista. Nuori kuoleva italialaisnainen, wieniläinen lapsinero, hurjaluonteinen virtuoosi, punaiseen viuluun hullaantuva perheenisä - ne kaikki hahmot suorastaan kuulee musiikista.
Elokuvamusiikkia kuunnellessa visuaaliset kuvat ovat tietysti lainaa itse elokuvasta, mutta minulla on lapsesta asti tapana kuvitella mielessäni myös muu musiikki elokuvakohtauksina. Myös kirjallisuus, erityisesti tietynlaisilla lyyrisillä äänenpainoilla ja mielikuvilla leikittelevä teksti tuottaa mieleeni usein kuvia. On kirjoja, joita ei kerta kaikkiaan voi olla kuvittelematta elokuvina. Ajatellaanpa vaikka Margaret Atwoodin teosta Nimeltään Grace. Aivan selvästi kyseessä on vanhahtavan kellansävyisin suodattimin hurja, hieman feministinen, hieman väkivaltainen ja hieman eroottinen elokuva, vaikkapa Jane Campionin tyyliin. Jossain kohtauksessa nuori Grace ja hänen ystävänsä Mary Whitney, jotka ovat palvelustyttöinä raatimies Parkinsonin kartanossa, juoksentelevat pyykkituvassa valkeiden naruilla roikkuvien liinavaatteiden joukossa ja nauraa kihertävät villisti kuin pienet lapset. Puhtaan valkeat, märät vaatteet tarttuvat heidän vaatteisiinsa ja hiuksiinsa ja taustalla soi musiikki, joka kertoo, että näin ei tule jatkumaan, että pian nauru ja ilo ovat mennyttä ja Grace saa nähdä samaiset liinavaatteet kuivuneen veren kovettamina.
On mielenkiintoista, että kirjat ja musiikki tuottavat minulle lähes ainoastaan visuaalisia mielikuvia. Voisihan hyvin esimerkiksi tekstiä lukiessaan kuulla tarinan musiikkinakin. Kun taas itse kirjoitan, haluan kuunnella joskus taustamusiikkia, mutta sehän on siinä tapauksessa vain keino saada aikaan lisää visuaalisia mielikuvia, joiden avulla saa aikaan ehkä värikkäämpää ja eläväisempää tekstiä kuin muuten saisi.
Elokuvamusiikkia kuunnellessa visuaaliset kuvat ovat tietysti lainaa itse elokuvasta, mutta minulla on lapsesta asti tapana kuvitella mielessäni myös muu musiikki elokuvakohtauksina. Myös kirjallisuus, erityisesti tietynlaisilla lyyrisillä äänenpainoilla ja mielikuvilla leikittelevä teksti tuottaa mieleeni usein kuvia. On kirjoja, joita ei kerta kaikkiaan voi olla kuvittelematta elokuvina. Ajatellaanpa vaikka Margaret Atwoodin teosta Nimeltään Grace. Aivan selvästi kyseessä on vanhahtavan kellansävyisin suodattimin hurja, hieman feministinen, hieman väkivaltainen ja hieman eroottinen elokuva, vaikkapa Jane Campionin tyyliin. Jossain kohtauksessa nuori Grace ja hänen ystävänsä Mary Whitney, jotka ovat palvelustyttöinä raatimies Parkinsonin kartanossa, juoksentelevat pyykkituvassa valkeiden naruilla roikkuvien liinavaatteiden joukossa ja nauraa kihertävät villisti kuin pienet lapset. Puhtaan valkeat, märät vaatteet tarttuvat heidän vaatteisiinsa ja hiuksiinsa ja taustalla soi musiikki, joka kertoo, että näin ei tule jatkumaan, että pian nauru ja ilo ovat mennyttä ja Grace saa nähdä samaiset liinavaatteet kuivuneen veren kovettamina.
On mielenkiintoista, että kirjat ja musiikki tuottavat minulle lähes ainoastaan visuaalisia mielikuvia. Voisihan hyvin esimerkiksi tekstiä lukiessaan kuulla tarinan musiikkinakin. Kun taas itse kirjoitan, haluan kuunnella joskus taustamusiikkia, mutta sehän on siinä tapauksessa vain keino saada aikaan lisää visuaalisia mielikuvia, joiden avulla saa aikaan ehkä värikkäämpää ja eläväisempää tekstiä kuin muuten saisi.
1 Comments:
At 6. marraskuuta 2004 11.39,
Anonyymi said…
Minua on aina harmittanut se, etten osaa nähdä musiikkia kuvina. Musiikki herättää minussa ainoastaan tunteita, mutta parempi kai sekin kuin ei mitään. Olisi kyllä hauska päästä jonkun pään sisälle näkemään millaisia ne kuvat olisivat...
Onneksi pystyn näkemään kirjat kuvina sitäkin paremmin. Syy, miksi pidän niin paljon Tolkienin kirjoista onkin juuri se, että niiden luomat mielikuvat ovat ylivoimaisesti hienoimmat, jotka tiedän. Se liittynee Tolkienin maalaukselliseen tapaan kuvailla ja mahtavaan mielikuvitukseen. Toisaalta niissä kirjoissa kuvaillaan juuri sellaisia asioita, joita mielelläni kuvittelen mielessäni.
-MJP
Lähetä kommentti
<< Home