Illuusioita ja pilvilinnoja

I'm back = suom. minä olen selkä

2005-04-10T20:49:00.000+03:00

En ole kuollut enkä kadonnut, en myöskään joutunut katatoniseen tilaan teho-osastolle tai kadottanut nettiyhteyttäni.

Viime postaukseni on marraskuulta. Välissä on siis neljän kuukauden huima tauko. Sitä voin perustella lähinnä kirjoittamisideoiden puutteena ja yleisenä kyllästymisenä.

Olen aivan liian monesta asiasta riippuvainen. En alkoholista, huumeista, enkä tupakasta, enkä myöskään rahapeleistä, mutta sen sijaan ainakin suklaasta, sosialisoimisesta ja kirjoittamisesta. Addiktiot tuovat pieninä annoksina jopa iloa elämään, mutta kun johonkin asiaan jämähtää liian pahasti kiinni, saattaakin ennenpitkää haluta kiemurrella siitä eroon. Nettipäiväkirja kuuluu sekä sosialisoimis- että kirjoittamisosastoon, ja kahden addiktion yhdistäminen onkin kohtalokasta.

Vietän aivan liikaa aikaa virtuaalimaailmoissa ja sen vuoksi olenkin yrittänyt tietoisesti vähentää koneen äärellä istumista. En kuitenkaan sano lopettavani tätä blogia. Palaan tänne jos huvittaa, mutta jos ei huvita, en ota siitä paineita itselleni.

Leikkimisestä ja luovuudesta

2004-11-27T13:07:00.000+02:00

En ole vähään aikaan tullut päivittäneeksi blogiani. Syytettäköön siitä sekä marraskuuta että taidehistorian kurssia, jonne täytyy lukea sekä englanninkielinen kirja, joka kuvailee sivutolkulla antiikin pylvästyyppien yksityiskohtia että suomenkielinen opus, joka pituus on loisteliaat 928 sivua. Odotan innoissani joululomaa.

Yksi syy, miksi en ole ehtinyt kirjoittaa on myös se, että olen viime aikoina tehnyt paljon töitä. Koska säännöllisiä työaikatauluja vieroksuvalle autottomalle filosofian ylioppilaalle ei ole kovin paljon töitä tarjolla, olen päätynyt vahtimaan lapsia. Yleensä ottaen se ei huonohkosta palkastaan huolimatta ole yhtään hullumpaa hommaa - on mielenkiintoista upota vähäksi aikaa sellaisten ihmisten maailmaan, joiden logiikka toimii eri tavalla kuin aikuisikäisellä ihmisellä ja joiden tapa havainnoida maailmaan tuo mieleen omia, unohdettujakin muistikuvia.

Yksi asia, jota ihmettelen lapsissa on se, miten vähäisestä asiasta leikin saa aikaan. Eräs kaksivuotias pikkupoika oli suunnattoman huvittunut, kun työnsimme väriliituja tyhjän ilmapallon sisälle, otimme ne sieltä yksi kerrallaan pois, työnsimme ne takaisin ja niin edelleen. Muuan tyttönen taas ihastui siihen, kun piirsin hänen värityskirjaansa puolikuun kuvia. Sain piirtää kuita ainakin parinkymmenen kappaleen verran. Lapsilla on harvoin luonnostaan tylsää; pitkästyneisuus ja elämän täyttäminen tietokone- ja televisioaktiviteeteilla tuntuu olevan lähinnä yli kymmenvuotiaiden hommaa.

Kun muistelen omia leikkejäni, tunnen joskus vastustamatonta halua palata kymmenen tai viidentoista vuoden taakse. Yksi varhaisimmista leikeistä, jonka muistan on kanamunakotelojuhlat. Minä ja sisareni revimme kanamunakotelon palasiksi, teimme siitä liukumäkiä ja munakennoista ilmeisesti jonkin sortin pöytiä tai tuoleja. Lopuksi kolme- tai neljävuotiaiden oraalisella innolla söimme koko komeuden suihimme. En muista enää, sainko pahvia todellakin menemään kurkusta alas, mutta sen muistan, että se ei ollut mikään gourmet-elämys.

Vanhempana, siinä seitsemän- kahdeksanvuotiaana innostuimme Barbie-nukeista. Leikimme sisareni kanssa muun muassa ratsutallia, poliisiopistoa, sisäoppilaitosta ja kaikkia Villivarsa- ja Hevoshullu-lehtien sarjakuvien kliseitä lainailevaa villihevosten laaksoa. Leikimme myös uskonlahkoa, mistä muistan lähinnä sen, että jossain vaiheessa jokin rasia oli täynnä irtirevittyjä nukenpäitä. No, lapsuuteni oli kyllä muuten aivan normaali.

On jollain tapaa surullista, ettei enää osaa leikkiä, vaikka kuinka haluaisi. Silti olen havainnut, että se tunnetila, joka siirtyy nukkejen siirtelemisestä lattialla, vuorosanojen ja huimien ihmiskohtaloiden keksimisestä, ei ole sinällään kadonnut minnekään. Se vain ilmenee eri muodossa kuin aiemmin, näyttöpäätteellä tai paperilla tapahtuvana verbaalisena leikkinä. Yhteys oli aikoinaan niin ilmeinen, että kun lopettelin nukkeleikkejäni ja aloittelin amatöörikirjoittajan huikeaa uraani, siirsin joitain Barbie-raukkojeni traagisista kohtaloista suoraan sellaisinaan paperille.

Loppujen lopuksi sekä luovassa työskentelyssä ja leikkimisessä on se idea, että saa hetken ajan leikkiä jumalaa, luoda oman maailmankaikkeutensa ja sen sisäiset lait. En halua koskaan päästä irti kyvystä saavuttaa se tunnetila.

Visuaalisia mielikuvia

2004-11-03T21:35:00.000+02:00

Kuuntelen juuri parhaillaan Punainen viulu -elokuvan soundtrackia. Vaikka kykenen näkemään yleensä ottaen melkein minkä tahansa musiikin visuaalisina kuvina, näiden kappaleiden kohdalla visuaaliset mielikuvat ovat erityisen voimakkaita. Suurimmaksi osaksi se johtuu tietysti siitä, että olen nähnyt myös elokuvan ja siinä musiikki ja kuva korreloi niin loistavalla tavalla, ettei yhdenkään katsomiskerran jälkeen voi muistella toista ilman toista. Nuori kuoleva italialaisnainen, wieniläinen lapsinero, hurjaluonteinen virtuoosi, punaiseen viuluun hullaantuva perheenisä - ne kaikki hahmot suorastaan kuulee musiikista.

Elokuvamusiikkia kuunnellessa visuaaliset kuvat ovat tietysti lainaa itse elokuvasta, mutta minulla on lapsesta asti tapana kuvitella mielessäni myös muu musiikki elokuvakohtauksina. Myös kirjallisuus, erityisesti tietynlaisilla lyyrisillä äänenpainoilla ja mielikuvilla leikittelevä teksti tuottaa mieleeni usein kuvia. On kirjoja, joita ei kerta kaikkiaan voi olla kuvittelematta elokuvina. Ajatellaanpa vaikka Margaret Atwoodin teosta Nimeltään Grace. Aivan selvästi kyseessä on vanhahtavan kellansävyisin suodattimin hurja, hieman feministinen, hieman väkivaltainen ja hieman eroottinen elokuva, vaikkapa Jane Campionin tyyliin. Jossain kohtauksessa nuori Grace ja hänen ystävänsä Mary Whitney, jotka ovat palvelustyttöinä raatimies Parkinsonin kartanossa, juoksentelevat pyykkituvassa valkeiden naruilla roikkuvien liinavaatteiden joukossa ja nauraa kihertävät villisti kuin pienet lapset. Puhtaan valkeat, märät vaatteet tarttuvat heidän vaatteisiinsa ja hiuksiinsa ja taustalla soi musiikki, joka kertoo, että näin ei tule jatkumaan, että pian nauru ja ilo ovat mennyttä ja Grace saa nähdä samaiset liinavaatteet kuivuneen veren kovettamina.

On mielenkiintoista, että kirjat ja musiikki tuottavat minulle lähes ainoastaan visuaalisia mielikuvia. Voisihan hyvin esimerkiksi tekstiä lukiessaan kuulla tarinan musiikkinakin. Kun taas itse kirjoitan, haluan kuunnella joskus taustamusiikkia, mutta sehän on siinä tapauksessa vain keino saada aikaan lisää visuaalisia mielikuvia, joiden avulla saa aikaan ehkä värikkäämpää ja eläväisempää tekstiä kuin muuten saisi.

Kunnon kansalaisen työ

2004-10-15T22:53:00.000+03:00

Perjantaina olin aivan vähällä äänestää kunnallisvaalessa ennakkoon. Seisoin pääpostin edessä valmiina kävelemään sisälle, mutta sitten väsymys voittikin ja kävelinkin vain lähijunalle. Aion kuitenkin äänestää heti kun ehdin, lähinnä siksi, että niillä pahimmilla kammottavuuksilla olisi vähän pienemmän mahdollisuudet päästä valtuustoon.

Olen huomannut, että on olemassa ainakin neljänlaisia erilaisia äänestäjäryhmiä. Myös äänestämättömyysryhmiä on monenlaisia, mutta niistä älkäämme nyt välittäkö.

1. Perheäänestäjät

Perheäänestäjä äänestää tiettyä puoluetta siksi, koska hänen vanhempansa äänestivät aikoinaan samaa puoluetta. Jos kyseessä on esimerkiksi suku, jossa kaikki ovat perinteisesti olleet maanviljelijöitä tai muuten suhteellisen ei-urbanisoitunutta porukkaa, saattaa koko klaani pikkuserkkuja ja avioliittojen kautta mukaan tulleita myöten äänestää niitä samoja kepulaisia kerta toisensa jälkeen. Perheäänestäminen siis osittain kumpuaa myös siitä, että suku on asunut pitkään tietyillä tienoilla tietynlaisissa olosuhteissa ja mahdollisesti harjoittanut sukupolvesta toiseen samaa elinkeinoa ja kokee sitten tietyn puolueen tukevan tätä elämäntyyliä.

Käsittääkseni myös kokoomus on aika vahvasti perhepuolue, vai onko todella jossakin ruiskukkajengiä äänestäviä ja kokoomusnuoriin kuuluvia vasemmistolaishenkisten vanhempien lapsia? Perhepuolueista vahvin taitaa kuitenkin olla Rkp, jota ei tuskin olisi olemassa ilman perhepuolueen olemusta.

Mitä taas vasemmistolaisiin tulee, on vasemmistolaisuudessa ehkä tärkeämpää itse vasemmistolaisuus kuin puolue, kenties siitäkin johtuen, että vasemmistolaishenkiset ihmiset (ääripäitä lukuunottamatta) eivät käsittääkseni koe kovin usein tarvetta sitoutua jonkin autoritaarisen, selvärajaisen puolueen mielipiteisiin. Silti ihan varmasti on olemassa myös vasemmistolaishenkisiä perheitä ja sukuja, joissa jokainen mies on sivari ja jokainen nainen feministi.

Perheäänestäjä ei kyseenalaista vanhempiensa mielipidettä ainakaan sen enempää, mitä pakollisiin teinikapinoihin kuuluu. Hän olettaa, että koska vanhemmat ovat saaneet kasvatettua hänestä täyspäisen ihmisen, voi vanhempien mielipiteeseen luottaa. Ja vanhemmat ovat tietenkin aikoinaan ajatelleet samalla tavoin omista vanhemmistaan. Perheäänestäjän puoluekanta johtuu ainakin osittain silkasta laiskuudesta ja haluttomuudesta kyseenalaistaa menneiden sukupolvien toimintamalleja.

Myönnettäköön silti, että ainahan sitä jotain perii vanhemmiltaan, vaikka miten yrittäisi vältellä auktoriteettihahmojen mielipiteiden kyseenalaistamatonta omaksumista. En ole itse todellakaan perinyt vanhempieni puoluekantaa, mutta myönnettäköön, että mielipiteemme esimerkiksi hyvinvointipalveluista vastaavat pitkälti toisiaan. Ja sitä paitsi, ydinkohtahan on, että jos valitsee todellakin puoluekantansa oman mielipiteensä mukaan, ei sillä, että vanhemmat ovat sattumoisin samanvärisessä leirissä, ole loppujen lopuksi mitään väliä.

2. Mielikuvaäänestäjät

No niin, tämä on se ryhmä, jonka kuvausta kirjoittaessani omatuntoni soimaa, että kannattaisi kerrankin lukea ne lehden politiikkasivut, eikä aina vain luottaa vaalimainoksiin. Vaalimainoksissahan kaikki lupaavat parempaa yhteiskuntaa, mutta erilaisin keinoin. Mielikuvaäänestäjä luottaa siihen, että kun hän äänestää tiettyä puoluetta, sen ehdokkaat alkavat toimia vaikutusvaltaisesti ja tehokkaasti käyttäen lupaamiaan keinoja. Keskeistä vielä on, että mielikuvaäänestäjä todellakin uskoo keinojen johtavan samaan lopputulokseen kuin vaalimainoksessa on luvattu. Mielikuvaäänestäjä ei välttämättä vaivaudu koskaan avaamaan televisiota iltauutisten aikaan ja katsomaan, mitä hänen äänestämänsä puolue on todellakin saanut aikaan.

Mielikuvaäänestäjällä on myös omat vahvat inhokkipuolueensa. Viherät on huumepuolue, koska yksi kansanedustaja jäi kiinni alkoholia vahvempien käytöstä. Keskustalaiset on kauheita juntteja. Kaikki kokoomuslaiset vaan haluaa lisää rahaa itselleen ja oman porvarielämänsä entistäkin nätimmäksi.

Mielikuvien avullahan politiikkaa aika pitkälti tehdäänkin. Mielikuvaäänestäjä kuitenkin luottaa pelkkään mielikuvaansa, joka on pahimmassa tapauksessa yksinomaan iltapäivälehtien ja puolueen omien tunnuslauseiden aikaansaannosta. Mielikuva voi olla myös vanhempien aikaansaama. Siinä tapauksessa mielikuvaäänestäjä on liittynyt myös perheäänestäjien riemukkaaseen joukkoon.

3. Tuuliviiriäänestäjät

Tuuliviiriäänestäjä vaihtaa puoluekantaansa vaalien mukaan. Hän joko on tavallistakin vaikutteille alttiimpi mielikuvaäänestäjä tai sitten vain kuuntelee omaa sisäistä ääntään, jolla on taipumuksia suureen ailahteluun.

Tuuliviiriäänestäjä saattaa äänestää kivaa tyyppiä, naapuria, sukulaista tai kaveria, eikä hän välitä siitä, että vuosien mittaan on tullut äänestettyä ehdokkaita kristillisdemokraateista kommunistiseen puolueeseen.

Toisaalta iän myötä monille tapahtuu luontaista tuuliviiriytymistä. Kun huomaa ajan mittaan, että ei itse enää tarvitse verorahoilla suotuja palveluita, niin mitäpä niitä enää turhaan enää rahoittamaankaan - kas, oikeammalle päin vain, hiiop! Toisaalta esimerkiksi lastensaannin myötä saattaa huomata, että jollakin puolueella on vallan hutera perhepolitiikka ja toisella taas paljon onnistuneempi. Ja kun taas vanhuusikä koittaa, ei se nuorena suosittu puolue välttämättä enää ajakaan omaa etua, mikäli on ylipäätään edes olemassa.

Periaatteessa arvostan tuuliviiriäänestäjässä sitä, ettei tuuliviiriäänestäjä koe tarvetta juuttua paikoilleen. Toisaalta se on myös jonkinlainen pahe - vaikkei puoluekantaansa tarvitse ottaakaan yhtä vakavasti kuin kirkkokuntaansa, on se kuitenkin eräänlainen mielipidekysymy, eikä todella hyvin perusteltua mielipidettä pitäisi tarvita muuttaa miksikään.

4. Ankkalinnaäänestäjät

Jos Aku Ankka olisi oikea henkilö, hän olisi todennäköisesti istunut eduskunnassa, monen kunnan kunnallisvaltuustossa ja EU-parlamentissa jo kauan. Tämä suosittu sarjakuvahahmo päätyy monta kertaa sellaiseen äänestyslappuun, jonka kirjoittaja ei ole löytänyt ehdokkaista mieleistään ja on päättänyt tyytyä todellisen äänestämisen sijasta karnevalistiseen ratkaisuun. Se, olisiko tuo naissuhteissaan tavattoman saamaton personifikoitu kaakattaja todella valtuustopaikan arvoinen, ei liity asiaan millään lailla.

Osa äänestää Akun asemesta tyhjää, osa taas vaikkapa Jeesusta tai muuta suhteellisen yleismaailmallisesti tunnettua persoonaa. Tärkeintä on se, että ääni annetaan protestina todellisten ehdokkaiden huonoudelle. Sopii miettiä, ketä kiinnostaa tyhjä ääni ja kannattaako ihan oikeasti tuhlata kaunista päivää sen vuoksi jonottamiseen.

Pelottaviksi ankkalinnaäänestäjät muuttuvat siinä vaiheessa, kun he löytävätkin jonkun ihan oikeasti listoilla olevan ehdokkaan protestiääniensä kohteeksi. Käsitykseni mukaan eduskunnassakin istuu ainakin yksi Aku Ankan korvike. Miettikääpä pienillä harmailla aivosoluillanne, kukahan muinaisen viikingin kaltainen sankari mahtaisi olla kyseessä.

Puolivälissä

2004-09-28T15:57:00.000+03:00

Estonian uppoamisesta on tänään tasan kymmenen vuotta. Juuri tällä hetkellä siskoni on risteilyllä Tukholmassa ja itse lähden Tallinnaan perjantaina. Ei minua pelota, että lauttani vajoaa aaltojen uumeniin keskellä Itämerta, mutta tietoisuus omasta matkasta tekee onnettomuuden ajattelemisen jotenkin konkreettisemmaksi.

Kun Estonia upposi, olin tasan puolivälissä sitä elämääni, jonka olen elänyt tähän päivään asti. On vaikea uskoa, että siitä, kun istuin kotona aamulla keittiönpöydän ääressä ennen kouluunlähtöä ja kuulin radiosta onnettomuudesta, on tosiaan niin paljon aikaa. Viimeiset kymmenen vuotta ovat kuluneet niin paljon nopeammin kuin elämäni ensimmäiset kymmenen vuotta.

Ajantaju on mielenkiintoinen asia. Muistan lukeneeni jostain, että kun ihminen on noin 20-vuotias, hän on ajantajunsa mukaan elänyt noin puolet keskimääräisestä eliniästä, vaikka itse vuosia hänellä olisikin vielä useita kymmeniä jäljellä. Lapsena aika vain tuntuu kuluvan niin mielettömän paljon hitaammin kuin aikuisena. Itsekin osaan vielä muistaa jonkinlaisia välähdyksiä siitä, millaiselta elämä tuntui silloin, kun jokainen ensilumi oli mieletön yllätys ja jokainen kesä tuntui nykymittapuulla kuukausien mittaiselta.

Lapsena lupasin itselleni, etten kaipaa aikuisena lapsuuttani vaan nautin siitä, että saan vihdoinkin päättää omasta elämästäni, kukkua yökaudet, syödä mitä haluan ja matkustaa vaikka maailman ääriin. Ja kyllä minä nautinkin, en voi kieltää sitä. En voi kuitenkaan olla tuntematta haikeutta, kun muistan välähdyksiä siitä tunteesta, että koko maailma on suuri, outo, tuore ja valloittamaton.

Melkein luova kriisi

2004-09-20T23:59:00.000+03:00

Yritin kirjoittaa novellia, jonka aloitin viime keväänä ja jonka päätin elvyttää nyt henkiin. Tajusin, että siitä tarinasta on tulossa erittäin surullinen. Ei mitään raakoja murhia ja kylmää julmaa kuolemaa, vaan pelkästään yksinäisyyttä ja hiljaa hivuttautuvaa epätoivoa. En minä osaa kuvata sellaisia tunteita. Haluaisin osata, mutta kun olen kirjoittanut puoli tuntia putkeen, huomaankin, että sivu on täynnä mukahienoa jargonia. Deletoin sen samantien, jotta koko sepustus ei lähde väärille raiteille.

Miten ihmiset osaavat kirjoittaa vaikeista asioista? Olenko minä ihan pumpulissa kasvanut, jos novellin minäkertojan rankkoja kokemuksia kuvatessani en voi ammentaa niihin juuri mitään omasta muististani? Yksi amatöörikirjailijankin tärkeimmistä työkaluista on hyvä eläytymiskyky, mutta kaipa silläkin näyttää olevan rajansa.

Vai onko niin, että vaikka niitä surullisia ja ikäviä kokemuksia löytyisikin vaikka millä mitalla alitajunnan uumenista, ei niitä ole helppo käyttää kirjallisen tuotoksen raakamateriaalina? Ne ovat lukittautuneina omaan pieneen koteloonsa, jota ei huvita avata jotain satunnaista taideteosta varten. Niin sitä sitten päätyy toistamaan maneereita, tyhjiä sanontoja ja lauseenparsia, jotka on ehkä lukenut jostain muualta.

Kadonneiden tekstien avaruus

2004-09-13T21:30:00.000+03:00

Kirjoitin äsken merkinnän toissaöisestä mielenkiintoisesta unestani, mutta koska nettiyhteyteni päätti oikkuilla juuri silloin, ette tule ikinä elämänne aikana näkemään sitä. Ehkä se ei ole suuri menetys.

Minnehän kaikki kadonneet tietokoneelta kadonneet tekstit päätyvät? (Tietenkään ne eivät päädy minnekään, koska ne ovat vain ykkösistä ja nollista koostuvaa katoavaa dataa, mutta asiaa on mielenkiintoisempaa miettiä näin mielikuvituksekkaammalta kannalta.) Onkohan jossain olemassa kadonneiden tekstien taivas, jossa ne lilluvat keskellä tyhjyyttä? Itse hävitin kerran parikymmentä sivua pitkän novellin, kun silloisen koneeni kovalevy sattui rikkoontumaan. Tietenkään minulla ei ollut novellista varmuuskopiota, kuka nyt sellaista olisi ottanut, kun tietokonekin oli ollut käytössäni vain pari vuotta. Ja se oli hyvä novelli. Ainakin siltä se tuntui silloin. Nykyisin voisin olla eri mieltä.

Kuulin kerran kauhutarinan romaanista, josta oli tehty jo kustannussopimus, mutta joka sitten katosi taivaan tuuliin kirjoittajan tietokoneen mentyä rikki. Monta sataa sivua meni taivaan tuuliin, useiden kymmenien työtuntien työ valui kuin hiekka sormien välistä. Eikä kirjoittaja tuon episodin jälkeen enää jaksanut jatkaa romaaniaan, koska hänen olisi pitänyt aloittaa koko pitkä työ aivan alusta.

Toisaalta, kyllähän minä voisin joskus yrittää kirjoittaa sen oman novellini uudestaan. Pidin sen ideasta ja saisin ehkä kehiteltyä sitä vielä jollain tavalla eteen päin. Ja parastahan on se, ettei minulla ole enää sen ykkösversiota häiritsemässä kirjoitustyötä ja kummittelemassa taustalla.

Ymmärrän teitä, herra Alighieri

2004-09-02T23:52:00.000+03:00

Kun kävelin tänään kotiini kello kymmenen aikoihin illalla, kaikkialla oli pimeää ja kylmää, katulamppujen koleankeltaiset pisteet olivat ainoa valaistus, eikä edes tähtiä näkynyt. Rankka sade korosti asfaltin mustuutta ja sai sen kiiltämään tavalla, joka on niin syksyinen kuin vain voi olla.

Mieleeni assosioitui heti Danten Jumalainen näytelmä, jota olen parhaillaan lukemassa. Danten Helvetissä on koleaa ja pimeää, eikä siellä näy lainkaan tähtiä. Miltään polttavalta hornankattilalta tai muulta tulimereltä se ei vaikuta. Arvatenkin valo ja lämpö lisääntyvät Kiirastuleen ja Taivaaseen päin kulkiessa.

Ehkä Danten Helvetti on kylmä, koska kirjailija oli kotoisin Italiasta, jossa auringonvalosta ei ole juurikaan puutetta. Kylmyys oli siis jotain vierasta, epäkotoisaa ja suorastaan pelottavaa. Minusta tuntuu nyt kuitenkin, että kun muistelen mennyttä kesää ja sen kahden käden sormilla laskettavissa olevia ihan oikeasti lämpimiä päiviä, ymmärrän liian hyvin Helvetin kylmyyttä.

Kun jossain porukassa tai esimerkiksi netin keskustelufoorumeilla tulee puheeksi lempivuodenajat, melkein aina joukossa on joku, joka sanoo rakastavansa pimeyttä ja inhoavansa kuumuutta ja auringonpaistetta. Kyseessä oleva ihminen on yleensä suhteellisen introvertti ja herkkä (wannabe)taiteilijasielu, joka kokee pakon nauttia kauniista aurinkoisista päivistä jollain tapaa ahdistavana ja omaa sisäistä rauhaansa häiritsevänä asiana.

Vaikka itsekin voisin ehkä lukeutua kyseiseen joukkoon olemukseni puolesta, minun on myönnettävä, että olen riippuvainen valosta ja lämmöstä. Olen ilmeisesti jonkin sortin vaihtölämpöinen elukka, joka yksinkertaisesti jämähtää paikalleen nukkumaan, kun tulee liian kylmää.

Nyt tulee nolo tunnustus: Kunhan minusta tulee rikas tai/ja eläkeläinen, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ostan itselleni huvilan Välimeren rannalta. Ei mistään suomalaisten sisäsiittoisesta lomayhteisöstä, eikä mieluusti myöskään mistään Kanarian saarilta, mutta kuitenkin keskeltä melkein ikuista kesää.

Kyllä kielet ovat ihmeellinen asia

2004-08-25T21:59:00.000+03:00

Tänään lähijunassa vieressäni istui pariskunta, nuori mies ja nainen, jotka olivat ilmeisesti kotoisin joko Espanjasta tai Portugalista. He puhuivat kieltä, jota en ymmärtänyt juuri lainkaan, mutta jota aloin kuunnella ihan huvin vuoksi. On mielenkiintoista, millaisia asioita voi päätellä pelkän äänensävyn perusteella. Huomasin esimerkiksi, että mies naureskeli itsekseen jollekin asialle ja kun nainen kysyi, mikä naurun kohteena oli, mies yritti selittää ja sai naisen naurahtamaan lähinnä omalle huvittuneisuudelleen. Tuttu ilmiö: jokin asia naurattaa oikein kovasti, mutta sitä ei pysty selittämään muille niin, että saisi välitettyä sen alkuperäisen koomisuuden ja sitten toista henkilöä ja itseäänkin alkaa naurattaa se, että on ylipäätään tullut huvittuneeksi sellaisesta asiasta.

Tajusin, etten ole pitkään aikaan, oikeastaan yli vuoteen, opiskellut kovin aktiivisesti mitään kieltä. Sen vuoksi luin tänään postilaatikostani pullahtaneesta Amnestyn jäsenlehdestä myös ne ruotsinkieliset tekstit, jotka yleensä itsestään selvästi sivuutan. Tajusin, että vaikka en jokaista sanaa ymmärtänytkään, ei niin yleistajuisen tekstin kokonaiskuvan hahmottaminen ollut lainkaan niin vaikeaa kuin olin kuvitellut. Tarkoituksenani olisi ollut myös katsoa Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjaa DVD:ltä ilman suomenkielisiä tekstejä, ellei DVD-laite olisi päättänyt olla tukematta kielenopiskeluani.

Ehkä minussa asuu vielä liian vahvana se pieni koululainen, joka kauhistuu, jos onnistuu sekoittamaan kielentunnilla kaksi prepositiota keskenään. Pitäisi opetella muistamaan, että pelkkä asioiden ymmärtäminen riittää hyväksi aluksi. Pitäisi myöskin muistaa, että kieltenoppimiseen on olemassa paljon muunkinlaisia tekniikoita kuin koulusta opittu pänttäämis- ja sanakoepainotteinen epäluova pilkunviilaustekniikka. Olen luvannut itselleni lainata piakkoin vieraskielisiä lastenkirjoja, joita lukemalla sanavarasto karttuu sekä helppoa että mukavaa ja luonnollista kautta.

Kirjoitusahdistus

2004-08-18T00:31:00.000+03:00

Olen tallentanut Bloggeriin jo kaksi puolivalmista kirjoitusta, joita en ole saanut viimeisteltyä loppuun saakka. Tätä en aio tallentaa enkä parannella - julkaisen tämän suoraan, tuli tästä sitten mitä tuli.

Olen huomannut, että kun kirjoitaan nettiin blogia, jota ilmeisesti sekä useat tutut että tuntemattomat ihmiset lukevat suhteellisen säännöllisesti, minulle tulee välttämätön tarve tuottaa hyvää tekstiä. Ei ainoastaan kieliopillisesti mahdollisimman virheetöntä vaan myös jollain tapaa kaunokirjallista tekstiä. Tarkoitukseni olisi kirjoittaa sillä tavalla, että se synnyttää lukijassa joko "olen itsekin ajatellut noin, mutta en ole osannut pukea sitä tuolla tavalla sanoiksi" tai "oi mikä oivallus, enpä ole tullut tuota ajatelleeksikaan" -tunteen.

Onhan toki hölmöä asettaa itselleen suorituspaineita tällaisten juttujen suhteen, mutta niin minä ilmeisesti sitten teen. Kun olen tottunut olemaan peruskoulussa se, jonka aineita luetaan aina äidinkielentunnilla ääneen ja lukiossa se, joka on melkein varma äidinkielen tuleva laudaturisti, ei osaakaan laskea Hyvän Kirjoittajan raskasta laakeriseppelettä päästään edes epämuodollisempaa viestintää varten. Kirjoitanhan toki tekstiviestinikin melko lailla kirjakielellä, pilkut ja välilyönnit paikoillaan.

Yksi asia, joka minua tällaisessa nettikirjoittelussa miellyttää on se, että se on mahdollista kaikille, jotka suinkin vain virtuaaliverkon ääreen pääsevät. Lueskelen toisinaan satunnaisten ihmisten nettipäiväkirjoja vain huvin vuoksi. Käyn läpi perheenäidit, feministit, sovinistit, iloiset teinit, kyyniset maailmanvihaajat ja vastakkaisia laitoja edustavat poliitikot. Sen kierroksen jälkeen maailmankuvani on taas vähän aiempaa monimuotoisempi. Onhan niin, että elämä eri ilmiöineen kiinnostaa minua; pidän tarkkailemisesta ja kärpäsenä katossa olemisesta. Ehkä kyseessä on jonkinlainen kirjoittamista harrastamisen ihmisen luonnollinen ominaisuus, uteliaisuus maailman pieniä tavallisia ja omituisia ilmiöitä kohtaan.

Kun olen kolunnut muiden merkintöjä tarpeeksi läpi, taidankin ymmrtää, ettei minun tarvitse välttämättä kirjoittaa joka kerralla loistavaa poliittis-filosofista analyysia, jotta olisin hyvä ja mielenkiintoinen kirjoittaja. Oletan kuitenkin, että monet ihmiset lukevat tuntemattomien kirjoittajien nettipäiväkirjoja saman syyn vuoksi kuin itsekin luen. (Vai miksi te niitä luette? Kertokaa toki!)

Tähän pitäisi kirjoittaa jokin hieno ja koko tekstin sisällön yhteen kappaleeseen kokoava tekstinkatkelma, mutta en koe pystyväni siihen ja sen sijaan menen viimeistelemään erästä novelliani. Olen kirjoittanut sitäkin kesäkuun alusta alkaen.

Bertta X:n tragikoominen tarina

2004-08-03T00:09:00.000+03:00

Joskus mieleeni tulee pieniä kertomuksia, joita ehkä joskus voisi hyödyntää jossain amatöörikaunokirjallisessa raapustelmassa, mutta jotka eivät sitten loppujen lopuksi löydäkään paikkaa mistään. Yksi näistä tarinoista liittyy kuitenkin bloggaamiseen, joten kerronpa sen teille tässä iltasaduksi.

Olipa kerran nuori nainen, kutsukaamme häntä vaikkapa Bertaksi. Bertta piti nettipäiväkirjaa, jota hän päivitti ahkerasti ja jota myös monet ihmiset lukivat säännöllisesti. Hän ei ollut kuka tahansa anonyymi bloggaaja, vaan ainakin jollain tapaa tunnettu - jos ei nyt suoranainen julkkis, niin tietyissä piireissä nimeä saanut ihminen kuitenkin.

Kävipä kerran onnettomasti, ja Bertta saattui putoamaan katolta kolatessaan sieltä lunta/hukkumaan kännipäissään Kolera-altaaseen/myrkyttämään itsensä vahingossa luullessaan valkokärpässientä herkkusieneksi. Berta-parka siis kuolla kupsahti. Hänen kuolemansa tuli monien ihmisten tietoon, ja monet pienet nettipäiväkirjailijat surivat merkinnöissään ahkeran ja pidetyn Bertta-bloggaajan poismenoa. Bertan blogia alkoi lukea ennennäkemätön määrä ihmisiä. Kaikki he havaitsivat, että Bertan viimeinen merkintä koski tavaratalojen sovituskoppien tylyjä valaistuksia, ja kaikki he tunsivat pieniä arkisia asioita kohtaan kohdistuvaa irrationaalista hellyyttä lukiessaan sitä.

Mutta sitten esiin astuikin eräs läheinen, joka oli höyrähtänyt mieleltään pahasti Bertan kuoleman jälkeen. Hän oli hyvin läheinen läheinen, esimerkiksi aviomies, salainen rakastettu tai uskollinen lapsuudenystävä. Jostain syystä tämä ajatuskulultaan vinksahtanut henkilö tiesi Bertan salasanan Bloggeriin/Livejournaliin/muuhun satunnaiseen nettipäiväkirjan ylläpito-ohjelmaan.

Kun Bertan uskolliset, surulliset lukijat päättivät kaksi viikkoa Bertan kuoleman jälkeen katsoa, onko Bertan nettipäiväkirja yhä tallessa, aivan kuin hän ei olisi koskaan kuollutkaan, he törmäsivät omituiseen yllätykseen. Päiväkirjassa luki seuraavalla tavalla:

6.6. Tänään kävin sovittamassa uusia uimapukuja. Huomasin, että kaikkien tavaratalojen sovituskoppivalot näyttivät vartaloni ihan karmaisevat näköisenä. Mistä nuo suonikohjut ja selluliitit ovat ilmestyneet? Help.
7.6. Kuolla kupsahdin. Se sujui äkkiä ja kivuttomasti. Sitten leijailin pilvien läpi ja nyt istun Jumalan luona. Täällä on kivaa, mutta enempää en kerro, ettei yllätys mene pilalle.

Tarinan jatkuessa Bertan blogin uskolliset lukijat suhtautuvat Bertan yhä jatkuviin merkintöihin vaihtelevalla tavalla. Herra A. alkaa pelätä nettihakkereita hullun lailla, neiti B. peljästyy vallan kammoittavasti ja saa hysteerisen kohtauksen, josta toipuu sairaalan suljetulla osastolla, neiti C. tulee uskoon, herra D. uskoo, että Saatana on vallinnut maailman ja rouva E. päättää Korkeamman Todellisuuden tajunneena hylätä perheensä ja entisen elämänsä ja muuttaa Äiti Amman yhteisöön Intiaan.

Oma lukunsa on tietysti herra F., joka on varsin ahkera netin käyttäjä, nörtiksikin kutsuttu. Hän ilahtuu rajattomasti siitä, että a) taivas on olemassa ja b) sieltä löytyy tietokoneita. Näiden huomioiden seurauksena hän päättää kokeilla elämässään muutakin kuin sitä, mistä saa nauttia taivaassa, ja hän hankkii itselleen lihaksikkaan Adonis-vartalon, rahakkaan työpaikan IT-yrityksen johdossa, kauniin valkohampaisen rakastajattaren sekä amerikkalaisen uskontomoraalin.

Yökirjoittamista

2004-07-29T03:31:00.000+03:00

Kuinka rakastankaan sellaisia hetkiä, kun istun yksin yöllä tietokoneen ääressä ja kirjoitan luovaa tekstiä, joka purkautuu näyttöruudulle kauniisti ja vaivattomasti. Kun maailma, joka on syntynyt päässäni, alkaa muodostua konkreettisiksi merkeiksi, vahvistua ja muodostaa omia lainalaisuuksiaan. Kun on vain minä, maailmani, kirjoittamisen virta ja sateen ääni ulkona. Kun kello on puoli neljä yöllä, eikä aamulla ole minnekään kiire.

Vaikka en ole kirjoittanut ennen tätä kesää vuoteen oikeastaan mitään muuta kuin päiväkirjoja ja esseitä opiskelua varten, ei se johdu siitä, että kirjoittamisen ilo olisi kadonnut jonnekin. Ehkä minulla ei ole ollut aikaa, ehkä ideat ovat hetkeksi loppuneet, mutta luovuus on ollut vain uinumassa lopullisen kuoleman sijasta.

Olen päässyt novellissa kuudennelletoista sivulle. Aion kirjoittaa sen loppuun. Aion hioa sen kaikin puolin minua miellyttäväksi. Aion luoda maailman, edes pienen sellaisen.

Kaikista nautittavintahan luovien töiden tekemisessä on se, että hetken ajan voi kuvitella, miltä maailman luoneesta jumalasta tuntuisi. Se ei ole ihan pieni tunne.

Jälleen kerran eskapismia

2004-07-25T22:47:00.000+03:00

Finnconia seurasikin luonnollisesti Ropecon. Kolmen päivän aikana tapasin monia tuttuja, tanssin jalkani kipeiksi, söin harvoin ja epämääräisesti sekä kuuntelin monia mielenkiintoisia luentoja ja esitelmiä. Osallistuin myös hysteeriseen hippilarppiin, joka sisälsi Afroditen palvontaa, englanninlakritsipalojen väärinkäyttöä ja ex tempore kehitetyn banaanikultin. Älkää kysykö enempää :)

Viimeisenä päivänä ostin itselleni hetken mielijohteesta rokokoohenkisen asun, joka koostui pitkästä, leveästä hameesta sekä siihen erinomaisesti sopivasta korsettimallisesta yläosasta. Se oli kallis, mutta se myös näytti kokonsa, värinsä ja mallinsa puolesta siltä, kuin olisi tehty suoraan minulle. Se oli sanalla sanoen hieno. En ollut lukioaikoinani vanhojentansseissa, koska kuvittelin jo leikkineeni prinsessaleikkini lapsena, mutta ilmeisesti niiden aika on taas tulossa. Odotan vain larppia, jossa voisin esitellä The Asuni.

Omituisten otusten kerho

2004-07-12T22:18:00.000+03:00

Olin viime viikonloppuna Jyväskylässä Finnconissa. Olin paikalla sekä lauantain että sunnuntain ja voin kyllä sanoa, että minulla oli hauskaa koko ajan. Näin paljon tuttuja, kuuntelin mielenkiintoisia paneelikeskusteluja ja sain Robin Hobbin, erään suosikkifantasiakirjailijani omistuskirjoituksen hänen viimeisimpäänsä teokseen.

Yksi tapahtuman huomiota herättävimmistä piirteistä oli cosplayta harrastavat nuoret. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että nämä anime- ja mangafanit pukeutuivat joksikin suosikkihahmokseen (ehkä nähden hyvinkin suurta vaivaa asusteidensa eteen) ja liikkuivat sitten koko ajan tällaisessa vaatetuksessa. Jyväskylän keskusta näytti viikonlopun ajan ihmeen värikkäältä.

Törmäsin tapahtuman yhteydessä moniin vanhoihin tuttaviini. Eräs heistä oli tekemässä lehtiartikkelia Finnconista johonkin paikallisuutisiin. Pohdimme yhdessä artikkelia varten, mikä tapahtuman päätarkoitus on. Itse tulin siihen johtopäätökseen, että päätarkoitus on antaa valta mielikuvitukselleen, huvitella sen kanssa ja katsella ja kuunnella muita mielikuvituksensa kanssa leikkiviä. Eskapismi voi olla mitä nautinnollisin kokemus, kun sen osaa tehdä ilahduttavalla ja turvallisella tavalla.

Juhannus, eli tahallisesti aiheutettu kesäkaaos

2004-06-24T22:02:00.000+03:00

Kävin tänään ystäväni kanssa juhannusostoksilla. Kaupassa oli melkoinen kaaos: lapset itkivät hermostuneina ja väestön vanhempikin osa näytti siltä, kun heidän olisi tehnyt mieli. Melkein jokaisten ostoskärryjen takana näytti kiikkuvan kopallinen kaljaa. Ja kun kurvasimme bussilla Helsingin laitamille, näimme perheen, joka lastasi tien laidalla täpötäyttä autoaan keskellä mitä harmainta kaatosadetta.

Juhannus taitaa olla jonkinlainen Suuri Suomalainen Juhla, joka ei koskaan oikein ota toteutuakseen. On liian kylmää, porukka on liian humalassa, joku hukkuu ja toinen käräyttää itsensä nuotiossa, eikä loppujen lopuksi oiken kenelläkään ole kivaa. Mietin vain, millaista olisi olla Perinteinen Suomalainen Perheenäiti, jonka aviomies, Perinteinen Suomalainen Perheenisä päätyy ottamaan Perinteisen Suomalaisen Juhannuskänninsä ja Perinteiset Suomalaiset Lapset saavat jälleen kerran Perinteisen Suomalaisen Esimerkin siitä, kuinka Perinteinen Suomalainen Juhannus Hoidetaan. (Nyt lupaan lopettaa tämän anglismityylisen suurten alkukirjainten väärinkäytön.)

Jo viime vuonna tajusin yrittää perinteistäni poikkeavaa kaupunkijuhannusta. Totesin, että jos ei osaa odottaa mitään erikoista, saattaakin yllättyä siitä, miten kivaa loppujen lopuksi on. Makkara paistuu kokon asemesta ihan yhtä hyvin muilta jääneissä nuotionjämissä. Sateesta on tasan niin kauan haittaa, kun aikoo viettää juhannuksensa paljaan taivaan alla.

Toivotan oikein mukavaa juhannusta kaikille. Koettakaa paistaa makkaranne niin, ettei siitä tule päältä musta ja sisältä kylmä. Ja muistakaa, ettette muutu veden päällä kävelemisen taidon hallitsevaksi Jeesus Kristukseksi, vaikka promilleja olisi veressänne kuinka monta hyvänsä.

Paluu menneisyyteen

2004-06-03T00:12:00.000+03:00

Vietin toukokuun viimeisen viikon vanhempieni luona entisellä asuinpaikkakunnallani. Yhtäkkiä kaikki tuntui jotenkin kummallisen hitaalta ja tutulta ja vanhalta. Vaikka olin käynyt kyseisessä kaupungissa viimeksi kuukausia sitten, ei juuri mikään ollut muuttunut - yksi talo oli purettu keskustasta, toisen rakentaminen oli edistynyt ja yllättäen oli tullut kevät. Kirjasto- tai kauppareissulla ei voinut välttyä törmäämästä tuttuihin tai vähintään puolituttuihin ihmisiin. Välillä tuntui, kun se vuosi, jonka olin asunut pääkaupunkiseudulla, olisi ollut vain viimeöinen uni. Melkein alkoi hävettää, kun yllätin itseni ajattelemasta, että onneksi täältä pääsee nyt pois, onneksi asun jo muualla.

Ei voi muuta kuin siteerata joltain opiskelukevariltani kuulemaani lausahdusta: "Olipa siellä kiva käydä, mutta vielä kivempi oli palata takaisin."

Kaunista historiaa

2004-05-19T21:56:00.000+03:00

Kävin eilen katsomassa Tyttö ja helmikorvakoru -elokuvan, jonka olen tahtonut nähdä jo kauan. Tänään taas tein pitkästä aikaa ilmaisen keskiviikkoiltaisen Ateneum-reissun. Nautin siitä historiasta, jota elokuva ja taidemuseon monet teokset ilmentävät. Kauniita pukuja, hillitöntä verentyrskeistä konkretiaa lihatorilla, uskonnollisia eleitä, vanhanaikaisia interiöörejä; ei tekokuitumateriaaleja eikä teknologiaa. Haluaisin nähdä itsestäni maalatun 1800-luvun tyylisen teoksen - minä itse vanhanaikaisissa vaatteissa, ilman juurikasvua ja meikkejä, kasvoillani eteerinen tai suloisen leikkisä menneisyysilme. Haluaisin saada pukeutua kuten Scarlett Johansson ja liikkua Vermeerin maalausten huoneissa, jalkojeni alla hiottu puulattia tai himmeästi hohtavat mustavalkeat kivilaatat, ylläni ikkunasta lankeavat keväinen luonnonvalo.

Tiedän kyllä, millainen historiakäsitykseni on. Se on romanttismielisen, historiallisista liveroolipeleistä kiinnostuneen ja maailmaa visuaalisesti kokevan ihmisen käsitys. Siinä on vain palanen todellisuutta. Kun nykyihminen katsoo historiallisia elokuvia, lukee vanhasta ajasta kertovia kirjoja tai eläytyy menneisyydessä elävän ihmisen rooliin, hänellä on aina pääsytie pois. Kehitys ei ole tietenkään aina kehitystä parempaan päin, mutta en minä ihan oikeasti haluaisi palata menneisyyteen. En halua palata aikaan, jossa kuninkaat kuolevat sairauksiin, joista nykyaikana edes tavallisen duunarin ei tarvitse kärsiä. En haluaisi elää sellaisena aikana, jolloin naisen suurin vaatimus on epäseksuaaliseksi epäaktiivikseksi olennoksi alistuminen, miehen, Jumalan ja kymmenen tulevan synnytyksen pelkääminen. Minä tuskin kestäisin sitä silloinkaan, jos olisin ylimys, jonka suurin tavoite on levätä palvelijoiden passattavana ja päästä naimisiin. (Ja omalla tuurillani en olisi ylimys, vaan juuri se perimmäinen pikkupiika keittiön nurkassa.)

Sillä, että haluaisin vuokrakämppäni lattiaksi mielummin vanhanaikaisen hiotun puulattian kuin harmaan muovimaton, ei olekuitenkaan mitään tekemistä asian kanssa.

Vanhojen vaatteiden vieras tuoksu

2004-05-12T02:16:00.000+03:00

Näin viime yönä unta, jossa olin saanut mummoltani suuren kasan vanhoja vaatteita, ja sovittelin niitä sitten ylleni. Vaatteet eivät olleet ainoastaan mummoni vanhoja, vaan hänkin oli saanut ne käytettyinä. Ne olivat alkujaan peräisin 1800-luvulta tai niiltä main.

Vaatteiden joukossa oli monia hienoja ja kauniita pukimia, mutta minusta tuntui silti oudolta pukeutua niihin. Niitä olivat pitäneet sellaiset ihmiset, jotka olivat kuolleet jo kauan sitten. Niissä oli vieras tuoksu, eivätkä ne olleet nykyaikaisten vaatteiden mallisia. Ne olivat jollain määrittelemättömällä tavalla jopa vähän pelottavia.

Ymmärrän hyvin, mikä johti tuon unen näkemiseen. Surffailin ennen nukkumaanmenoa kaikenlaisilla vintage-vaatteita esittelevillä ja myyvillä sivustoilla. Ei, minulla ei ollut aikomusta ostaa itselleni viktoriaanista kolttua, vaikka se kieltämättä kiehtoisikin, jos rahaa olisi enemmän. Etsin vain ideoita tulevien liveroolipelieni asustuksiin.

Toinen uneen johtanut seikka oli kenties se, että olen viime aikoina kierrellyt melko paljon kirpputoreilla. UFF:lla on ollut kevätalennusmyyntinsä, ja kun viime viikonloppuna olin kiertänyt melkein kaikki Helsingin myymälät peräkkäin, vannoin itselleni, etten vähään aikaan astu minkään sortin kirpputoriin.

Kierrätys on varsin erinomainen asia, ja toki tein monia hyviä löytöjä alennusmyntikierroksieni aikana. Pitkien kirpputorikierrosten jälkeen käytettyjen esineiden olemus alkaa jollain tavoin painaa aisteja. Vaatteet kun ovat kuintenkin niin intiimejä kangaskappaleita, ne ovat kaikista lähimpänä ihoa. Tavallisessa kaupassa vaatteet ovat uusia, puhtaita ja siististi hyllyillään, mutta kirpputorilla ne tuntuvat elämää kokeneilta. Hyllyllä roikkuu 70-luvulta peräisin oleva omituisen huvittava kaapu, kaikki menneiden vuosikymmenien noloimmat muotioikut ovat esillä ja elämä on korjannut napin yhdestä vaatteesta ja kulahduttanut värin toisesta.

Kirpputorit eivät uskottele, että maailma on harmoninen, tasapainoinen ja looginen paikka. Sen takia jotkut eivät koskaan tule käyneeksi niissä.

Kesän tuoksu

2004-05-08T21:44:00.000+03:00

Huomaan, etten ole ollut kovinkaan ahkera blogini päivittämisen kanssa. Pieni sisäinen esteetikkoperfektionistini haluaisi myös muokata tämän ulkoasua pilvilinnamaisempaan suuntaan, mutta sisäisen laiskumukseni taas ei kykene nyt sellaiseen ajattelua vaativaan toimintaan. En vain jaksa istua koneen tai tenttikirjojen äärellä, kun ikkuna on auki ja ulkoa tulee kesän tuoksu. Se sisältää pyörryttävän yhdistelmän lämmintä ilmaa, kukkia ja tuoretta kasvavaa ruohoa. En ole talven aikana edes muistanut sen tuoksun olemassaoloa.

Urheilua ja hulluutta

2004-05-01T20:40:00.000+03:00

Jaaha, ne ovat taas siis alkaneet, jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut. En oikein tiedä, miten minun pitäisi suhtautua siihen. En osaa oikein ymmärtää, miten sellaisen mustan pötikän tökkiminen jääkentällä saa niin monet ihmiset puolieläimelliseen kiihkotilaan. Toisaalta tuo puolieläimellinen kollektiivinen kiihkotila on sellainen tunne, josta itse melkeinpä haluaisin päästä osalliseksi. En vain osaa.

(Tässä vaiheessa voisin huomauttaa, että "mustan pötikän tökkiminen jääkentällä" on huumorimielessä kirjoitettu kyseisen asian merkitystä tahallisesti supistava ilmaus. Samalla logiikalla viulunsoitto on jouhien hankaamista metallia vasten ja raiskaus toisen sukupuolielinten luvaton haltuunotto. Olen kuitenkin niin epäurheilullinen ihminen, että jääkiekko näyttäytyy minulle väistämättä vain yhdentekevänä mustan pötikän tökkimisenä.)

Veikkaapa, että juuri kukaan ei jaksaisi katsoa tuollaista perusurheilua ilman muiden fanien kollektiivista yhteisöä. Jotain jäätanssia katsoo ihan mielellään sen tarjoamien esteettisten elämysten vuoksi, tai jopa aerbickiä tai kuviouimista. (Onko sen lajin nimi tosiaan kuviouiminen? Joukkueuiminen? Mikä?) Ketään tuskin kuitenkaan kiinnostaisi pieni musta yksinäinen kiekko, jota lauma raavaita miehiä lykkii eteenpäin puukepakoiden avulla, ellei vieressä olisi samasta huvista kiinnostuneita kannustajia.

Vai kiinnostaako? Hyvä ihme, kertokaa minulle, onko siinä lajissa nyt mitään muuta mielenkiintoista kuin se, että sitä saa katsoa kavereiden kanssa kotisohvalla, jännittää ja pelätä turvallisesti ja ilman kauhuelokuvien suomia epämiellyttäviä efektejä.

Myönnän, että olen epäurheilullinen laiskimus, eikä minua voisi suurin piirtein vähempää kiinnostaa, onko sellainen laji kuin jääkiekko olemassa vai ei. Lupaan kuitenkin nyt, että jos Suomi pääsee kilpailemaan kullasta, katson sen ottelun. Täytyyhän minun ainakin kerran omin silmin nähdä, mikä sen kollektiivisen hysterian aiheuttaa.

Yksinkertaisista huveista

2004-04-25T12:33:00.000+03:00

Teen säännöllistä tilapäistyötä vahtimalla lapsia. Tämän seurauksena olen havainnut mielenkiintoisen asian, jota ei aina tule muistaneeksi. Me ihmiset, jotka olemme eläneet tietyn melko runsaslukuisen vuosimäärän, unohdamme usein, että elämässä on yksinkertaisiakin huveja. Ajatelkaa esimerkiksi keinumista. Kuinka moni aikuinen käy säännöllisesti keinumassa? (Niin, ymmärrän kyllä, että on niitäkin, joiden massan vuoksi keinun narut katkeavaisivat, mutta useimmilla keinumattomuus johtuu yksinkertaisesti siitä, että sitä ei pidetä soveliaana sellaiselle vanhalle tapoihinsa piintyneelle korpulle, jota aikuiseksikin kutsutaan.) Tai ajatelkaapa pulkamäessä käymistä. Sellaista liikunnan pitäisi olla, riemukasta ja meditatiivista, arkipäiväiset ajatukset näppärästi syrjäyttävää. Ei siinä aina tarvitse olla mukana sykemittareita, koulutettuja ohjaajia, läskintäristimiä ja tortyyripenkkejä.

Entä sitten taide? Kuinka moni aikuinen piirtää? Siis ihan todella piirtää niin että ottaa paperin ja värit esiin ja unohtaa autuaasti sen, että kuvan pitäisi näyttää Aidon Taiteilijan tuotokselta? Kuinka moni täysikasvanut piirtää sillä tavoin, että uppoaa täysin taideteoksensa maailmaan eikä ajattele pitkään aikaa muuta kuin värejä ja muotoja? Kyllä piirtämistäkin voi harrastaa ennen kuin joutuu psykiatrisen sairaalan kuvataideterapiaan.

Niin, ihan totta, en minäkään enää kovin usein keinu tai piirrä. Täten, juuri tässä ja nyt, lupaan pyhästi parantaa tapani.

Kevät

2004-04-19T21:50:00.000+03:00

Ensimmäinen kevääni Helsingissä on yllättänyt minut. Olen viettänyt kaikki aiemmat kevääni Pohjois-Suomessa, missä tämä esikesäinen vuodenaika ei näyttäydy lainkaan niin esikesäisenä, vaan ainoastaan koiranpaskan ja loskan sekä lumen alta paljastuvan mudan huikeana sinfoniana. Täällä kevät tulee yllättävän nopeasti ja kivuttomasti, melkein kuin jossain Keski-Euroopassa. En lakkaa ihmettelemästä ja ihastelemasta sitä. Valon ja lämmön määrä tuntuu suorastaan perverssiltä, kun on kasvanut keskellä hankia ja kaamosta.

Kevät ja nuoruus ovat esimerkiksi kirjallisuudessa vanha vertauspari. Molemmissahan on lupaus - tämä ei ole vielä täydellistä, mutta tästä voi tulla täydellistä, koska on syytä olettaa, että kevään/nuoren ihmisen hyvät ominaisuuden kasvavat täyteen kukkaansa kesällä/aikuisena. (Ja samalla tavalla kun kesästä saattaa tulla kuuma, tylsä ja hiostava, voi aikuisena päätyä avioeron kokeneeksi työttömäksi puolijuopoksi betonilähiöön, vaikka nuoruus olisikin luvannut rakkautta ja mammonaa.)

Ah, aurinko ja lämpö! Teitä olenkin odottanut. Melkein odotan sitä aikaa, jolloin minulla on ihan oikeasti mahdollisuus käräyttää ihoni ravunpunaiseksi ja tuskailla yöllä, koska kuumuus hankaloittaa unen saamista.

2004-04-19T00:54:00.000+03:00

Tänään kun siivosin asuntoani, pyyhin pölyjä puisen lipastoni päältä. Kun lipaston kansi kastui, se alkoi tuoksua samalta kuin uusi puutalo tai kesämökki sateella. Vedin tuoksua sisääni ja äkkiä noin sadasta eri muistikuvasta tuoksuva nostalgiatulvahdus valtasi minut.

Siunattu olkoon hajuaistimme.

Pääsiäinen

2004-04-11T17:21:00.000+03:00

Minun pääsiäiseni koostuu näköjään estetisoidusta uskonnollisuudesta, jonka yhteys todelliseen uskontoon ei ole välttämättä sen kummempi kuin marengin yhteys ruisleipään. Kävin perjantaina kuuntelemassa Helsingin tuomiokirkossa Bachin Matteus-passiota. Teos on niin hieno, että se auttaa minua ymmärtämään, miksi joku on todella uskovainen. Sellainen kauneus tuntuu jumalallisen inspiraation aikaansaannokselta, vaikkei Jumalaan tai jumaliin varsinaisesti uskoisikaan. Lauantaina kävin taas katsomassa Via Crucis -kulkuetta ja kyllä, nautin siitäkin esityksestä. Kuoro lauloi kauniisti, näyttelijät olivat sopivat dramaattisia, tulitemput näyttivät hämärtyvässä illassa todella hienoilta ja tuomiokirkon edustalla tapahtuva ristiinnaulitsemiskohtaus oli upeasti valaistu. En malttanut olla pohtimatta, millaisen aarteen kristinusko on tarjonnut länsimaiselle taidehistorialle.

Joskus tuntuu siltä, että olisi hienoa kuulua kirkkoon ainoastaan elämysten vuoksi. Nauttisin rippileirillä joukkouskonnollisuudesta, joka tiristäisi kyyneleet kajalilla tuhrittuihin teinisilmiin, menisin naimisiin lumivalkeassa mekossa Herran armo ylläni, kastaisin kauniit viattomat lapseni Luojan omiksi ja lopulta saisin kauniit hautajaiset, joissa pappi puhuisi siitä, kuinka Jumala antoi minullekin niin täyden ja rikkaan elämän. Ottaisin kirkosta omakseni armon ja lähimmäisenrakkauden ja unohtaisin homofobian, vanhoillisuuden ja kuivakan huoneentauluetiikan.

Minusta tuntuu, että tuossa ajatusmallissa on jotain kieroa ja väärää. Silti huomattavan suuri osa suomalaisista tekee näin, enkä minä osaa tuomita heitä. Itse kauneus tuntuu toisinaan tärkeämmältä kuin se, millaiset perustat sillä on, eikä puhtaita liikuttavia mieltäylentäviä kauneuselämyksiä kuitenkaan ole kenellekään ruuhkaksi asti tarjolla.

Hautausmaakävely

2004-04-09T00:17:00.000+03:00

Tänään minä kävin kävelyllä Hietaniemen hautausmaalla. Lunta näkyi siellä täällä vain pieninä läikkinä ja korkealle ulottuvat puut olivat alkaneet puskea pieniä viheriöiviä hiirenkorvia. Autojen melu kuului jostain kaukaa, kuin lasikuvun seinämän takaa. Ilma oli lämmin ja keväinen, eikä minulla ollut kiire minnekään.

Katselin hautakiviä ja muistomerkkejä. Jotkin niistä olivat niin ylväitä ja massiivisia, että niitä katsoessaan unohti sen tosiseikan, että niiden alla lepäsi hajonneita ruumiita. Jotkin kivistä olivat murtuneet, eikä kukaan ollut välittänyt korjata niitä paikoilleen, vaikka ne olivat varmasti olleet aikoinaan kalliilla rahalla ostettuja. En ollut käynyt Hietaniemen hautausmaalla koskaan aiemmin - olen asunut Helsingissä vain puolisen vuotta - joten tein myös kierroksen suurmiesten luona. Kekkosen haudalla minua hieman huvitti tilanteen nurinkurisuus - sinä olit suurmies ja minä köyhä opiskelija, sinä sait nimesi historiankirjoihin ja minä saan tällä hetkellä ainoastaan auringonpaisteen kasvoilleni, mutta sinä olet kuollut ja minä olen elossa, enkä siksi ikimaailmassa vaihtaisi osia kanssasi.

Taiteilijakukkula oli mielenkiintoisin - Alvar Aallon oli hautakivi melkein koomisella tavalla sellainen, kun olisi saattanut olettaa. Spede Pasasen hautakivi taas näytti oikeastaan sympaattiselta, mikäli tuota sanaa voi hautakivestä käyttää. Ja tokihan muistamme myös satusetä-Topeliuksen ja hänen vaimonsa muistomerkin, jossa enkeli (olihan se kaunis naishahmo enkeli?) katseli käsi kulmillaan jonnekin kaukaisuuteen.

Eivät hautausmaat ole kuolleita varten vaan eläviä. Jos noin ihan puhtaan biologisesti ajatellaan, kuoleman jälkeenhän ruumiin voisi vaikka tuhkata ja heittää mereen eikä käydä läpi mitään rasittavia kivenpystytysoperaatioita. Meillä pitää olla jotain, jotta muistaisimme. Eivätkä hautausmaat ole ainoastaan sitä varten, että muistaisimme kuolleita, vaan myös sitä varten, että autojen melu muuttuisi kaukaisemmaksi ja aurongonpaiste lämpimämmäksi, kun me elävät kävelemme pitkin hiljaisia sulaneita polkuja.

Hyvää huomenta kaikille

2004-04-06T00:31:00.000+03:00

Tämä on upouuden hienon blogini ensimmäisen viesti. En osaa kirjoittaa ensimmäisiä viestejä, antakaa anteeksi. Jotenkin mieleeni on iskostunut ajatus siitä, että uuden nettipäiväkirjan ensimmäisen viestin täytyy olla suuri maailmaasyleilevä uudenvuodenpuhe, enkä saa sellaista aikaan.

Blogini nimi on Illuusioita ja pilvilinnoja. Päiväkirjateksteissäni on kyllä toisinaan puhetta illuusioista ja pilvilinnoista, suurisuuntaisista kuvitelmista ja toteutumattomista toiveista, mutta nimelle on toinenkin selitys. Myönnettäköön, että "illuusio" ja "pilvilinna" ovat mielestäni yksinkertaisesti kauniita sanoja ja ne käyvät hyvin yhteen, koska kummassakaan ei ole kovia ja täriseviä äänteitä.

Miksi kirjoitan sitten nettiblogia? Miksi tämä narsistinen harrastus on kietonut minutkin syleilyynsä? No, oletan, etten ole yksin maailmassa ja muut ihmiset eivät todennäköisesti ole vain aistiharhoja, jotka on järjestetty minua varten. Jos olen kokenut asian X, saattaa joku toinen ihminen lukea blogistani kuvauksen asiasta X ja helpottua tai ilahtua kuvauksestani tai sitten kokea samaistuvansa tekstiini. Emme me loppujen lopuksi niin kovin erilaisia ole.

Lupaan, etten kerro teille juurikasvustani, asuntoni lattialla lilluvista pölypalloista tai siitä, että katson joskus noloja typeriä hömppäsarjoja TV:stä, ellei asialla ole jotain laajempia yhteyksiä suurempiin juttuihin. Yritän sen sijaan kertoa teille näistä suuremmista jutuista.

Kas näin, kun nyt olen aiheuttanut itselleni loistavat suorituspaineet, julistan blogini avatuksi. Tervetuloa! Kakku- ja mehutarjoilua vasemmalla, poniajelua tuolla oikealla!